Matka Kolmanteen Sukupuoleen

Erään tarinan epilogi

2005-11-08T21:04:00+02:00

Valparaíso, Chile
----------------------------

Joskus tarinoille on tarjolla onnellinen loppu.

Kävelen ruokakassit kädessä kohti kukkuloille vieviä portaita. Näen jo kaukaa tarjoilijan seisovan ravintolansa ovella. Kun hän huomaa minut, suuni leviää hymyyn, tahtomattani. Luís virnistää ja hymyilee leveästi. Irrotan katseeni hymystä vasta kun pääni ei enää taivu taaemmaksi.

Hymy on kuin sovinto, joka pyyhkii kaiken ikävän, olleen, pois. Se olisi voinut olla piste tuttavuutemme päätteeksi.

Syön tuttua kasvisvoileipää tutulla sohvalla, tutussa ravintolassa. Voileivän jälkeen siirryn alakertaan – tuttuun tapaan. Odotan tilaisuutta, ihmisiä on liikaa, Luís on kiireinen. Mitä tapahtui viime kerralla, saan lopulta kysyttyä. Luísin katse siirtyy takaseinään. Oli paljon töitä. Ja tänäänkin joudun olemaan myöhään töissä.

Luulin olevani valmistautunut vastaukseen, mutta silti yllätyn. Pettymyksen täytyy näkyä kasvoiltani, koska Luís kääntää katseensa nopeasti pois. Sanon Ciao, enempään en pystyn ja kävelen pois.

Kadulla näen kolmen koiran raatelevan kissan kuoliaaksi. Käännyn kioskin kohdalta portaille ja näen miehen naivan portailla makaavaa naista.

Elämäni saattaa kompastua, muttei kaatua, yhteen tarjoilijaan, ymmärrän.

Muuri

2005-11-07T20:59:00+02:00

Valparaíso, Chile
---------------------------

Terve, sanoo mies selkeällä suomen kielellä. Katson tyrmistyneenä vieressäni seisovaa kaljupäätä. Mies kiirehtii jatkamaan, että oli arvannut pinssistäni minun olevan suomalainen. Naurahdan. Käteni hakeutuu refleksinomaisesti takkini rinnukselle peittämään Suomi-Tshetshenia pinssiä. Olin täysin unohtanut sen olemassaolon, selitän.

Maanantai-iltana Valparaíso on kuin kuollut kaupunki. Ravintola toisensa jälkeen on sulkenut ovensa. Joudun kävelemään aina Ecuador-kadun päässä olevalle aukiolle, missä tiedän tutun keskikaljakuppilan tarjoilevan myös voileipiä.

Tarjoilijan ohjatessa minut ainoaan vapaana olevaan pöytään tunnen katseiden liimautuvan minuun. Ulkomaalaisia, rekisteröin. Istuuduin alas, tuijotan miehiä takaisin. Lähinnä oleva mies tuijottaa rintamustani. Heitän vihaisen katseen miehelle. Mies on pukeutunut punaharmaaseen pooloon. Vähän kuin Jussi-paita, käy mielessäni. Ohitan harha-ajatuksen nopeasti ja tuomitsen miehet englantilaisiksi.

Ja silloin joku vieressäni sanoo ”Terve!”.

Mies kyselee, mitä teen Chilessä ja kertoo saapuneensa muiden kanssa työkeikalle satamaan. Pesti jatkuisi muutaman kuukauden, joillain pidempäänkin. Hyvää matkan jatkoa, mies lopettaa yllättäen ja jättää minut hymyilemään hölmistyneenä.

Kuin ihmettä katselen suomalaisia. Valparaíso on viimeinen paikka maailmassa, jossa kuvittelin törmääväni suomalaisiin työntekijöihin. Kaljupää on siirtynyt seinän vierustalle chileläisten pöytään. Finlandia, huikataan miehelle toisaalta.

Voileivän syötyäni istun vielä hetken pöydässäni. Odotan. Hymyilen edessäni kohoaville selille ja kasvoille, jotka ovat kääntyneet toisaalle. Noustessani naapuripöydän chileläiset alkavat protestoida. Bailando, miehet vaativat tuoppeja nostellen. Vaihdan muutaman kömpelön sanan samalla vilkuillen suomalaisia. Pöytänsä ympärillä istuvat suomalaiset ovat kuin linnake huoneessa; muuri, joka sulkee tunkeilijat ulkopuolelleen. Vielä ovella vilkaisen viimeisen kerran.

Kävelen kohti kukkulaa mietteissäni. Kuulen kitaransoiton ja seuraan sitä tyhjään baariin. On kylmä, olen väsynyt ja tunnen vaipuvani melankoliaan. Kitaraa näppäilevä partasuu laulaa balladeja lumoavalla äänellä. Sinuun voisin rakastua, ajattelen apeana. Suomalaisten kohtaaminen on laukaissut minussa masennuksen. Olisin voinut puhua omalla kielelläni, tulla ymmärretyksi, olla kuin kotona edes hetken, unohtaa menneiden päivien pettymykset. Mutta minut hylättiin. Mietin happamana, olisivatko Suomessa kohdanneet chileläiset jättäneet maanmiehensä istumaan yksin omaan pöytäänsä.

Ilo, ihmeitä ja katoamistemppuja

2005-11-05T20:24:00+02:00

Valparaíso, Chile
--------------------------------

Television kuvaruudulla musta korppilauma lehahtaa aavikon yli. Kaavun alla piilotteleva nainen laulaa "Let all the hate inside of you die" ja saa minut melkein kyyneliin. Olin ehtinyt jo unohtaa, kuinka hyvä Madonna parhaimmillaan on. Frozenia seuraa tunnin mittainen hittiputki Madonnan parhaita. Joraan pitkin huonetta ihmetellen, tältäkö tuntuu olla iloinen. Tuntuu kuin olisin löytänyt uuden tunteen tai vähintään kauan sitten kadonneen.

Tunnin päätteeksi tulee uusi biisi. Biisi kulkee eteen päin kevyesti discon kultakauden, 70-luvun, tunnelmissa. Madonna näyttää upealta, biisi kuulostaa upealta. Puhkun intoa: Madonna on tehnyt sen taas, näyttänyt missä kaappi seisoo popin maailmassa.

Hetkeä myöhemmin löydän itseni klubilta. Showmasterin villitsemät nuoret riekkuvat ja hyppivät lattialla. Illan isäntä siirtyy seisomaan yläpuolelleni baaritiskille ja hetkessä nuorisolauma on piirittänyt minua. Baarimikot ojentelevat tiskin takaa kaksi käsin ilmaisia juomia, itsekin saan osani vieraanvaraisuudesta.

Juomia seuraa karaokekilpailu. Yleisöä ei kiusata pitkästyttävillä esityksillä. Niin Like a Virgin, Wonderwall kuin muutkin lopetetaan armotta ensimmäisen kertosäkeen jälkeen. Kiihkeä tempo jatkuu tanssilattialla, biisit vaihtuvat nopeaan tahtiin; pari, kolme minuuttia kutakin riittää. Nopea rytmi toimii: tunnelma pysyy korkeana.

Humallun nopeasti ja olen jo lipsahtaa turtumukseen, kun tunnen käden nousevan pitkin reittäni. Käsi tulee takaa, en näe sen omistaa, mutta tunnen, kuinka se siirtyy takareideltä etupuolelle ja kohti haarojani. Olan yli vilkaistaessani petyn: käden omistaja ei ole valitettavasti kätensä veroinen. Ylipainoisen hepun kasvoille on jähmettynyt typerä virnistys. Nipistän kättä niin kovaa kuin kynsistäni saan irti.

Läsnäoloni ovat rekisteröineet muutkin. Baaritiskin ohi kulkee hymyileviä tai muuten vaan vilkuilevia kundeja. Kolmen söpöliinin ryhmä parkkeeraa viereeni. Huomaan myös Chilessä homostelun olevan nuorten miesten ilon aiheita. Kundit imitoivat homoaktia ja nauravat päälle. Illan mittaan kolmikon katseet hakeutuvat kuitenkin yhä useammin suuntaani ja lopulta kundit rohkenevat käydä pyytämässä tulta kerran jos toisenkin. Kun huoneen valaisee äkillinen valonsäde, katson kundeista söpöintä. Kundi ei käännä katsettaan - hymyilemme toisillemme häkäisevässä valonlehahduksessa. Samassa näköpiirini pimentää kuitenkin pitkä varjo. Kuulen korvaani kysyttävän, olenko mies vain nainen. Nostan katseeni ylös tuntemattoman pipopäisen kundin kasvoihin. Ne ovat niin lähellä, että nenämme hipaisevat toisiaan. Tunnen hengityksen lämmön poskellani. Huulet yläpuolellani ovat raollaan, suu on lipaisun päässä. Samassa kundi katoaa. Näen enää hujopin kaikkoavan selän ja epäluuloisen katseen tätä repivän tytön silmissä.

Illan jo ollessa lopuillaan kiharatukkainen poika lähestyy minua ujosti. Olen ilahtunut, kun voin käydä keskustelua englanniksi. Poika kertoo opiskelevansa journalismia ja lähtevänsä kesälomalla Eurooppaa kiertämään. Toivottavasti myös Suomeen, hän hymyilee. Pojassa on jotain tavattoman suloista. "Et voi tulla luokseni", kokeilen kun poika kertoo joutuvansa lähtemään. "Okei", poika vastaa epäröimättä. "Ihanko varmasti?" ihmettelen vielä ilahtuneena. Poika nyökkää.

Astuttuamme ulos kuulen huudon. "Jorge, Jorge!" Käännän päätäni ja näen seinustalle jähmettyneen ryhmän. Katseet ovat liimautuneet minuun ja kiharatukkaiseen poikaan. "Ei, ei, ei" ne huutavat. Kaverini, kuiskaa Jorge ja painaa katseen alas.

Aamulla olen vielä pettyneempi. Muistelen vaaleita kasvoja, niitä kehystäviä tummia kiharoita ja ujoa katsetta. Puristan tyynyä vasten vatsaani ja olen tuntevinani hoikan vartalon liimautuvan omaani, sen lämmön ja pehmeyden. Pojalla oli käsivarteen tatuoitu HIM-logo, muistan yllättäen.

Tytöt eivät koskaan soita

2005-11-04T19:38:00+02:00

Valparaíso, Chile
----------------------------

Siristelen silmiäni tarpoessani tietä pitkin. Tuuli nostattaa pölyä ja hiekkaa maasta, mikä tekee matkan tekemisen vastatuuleen entistä vaikeammaksi. Välillä pysähdyn tien laitaan valokuvaamaan. Kuvista tulee epätarkkoja; kamera ei ole pysyä kädessä myrskyssä.

Kaksi yötä olen valvonut miestä odottaen, ajattelen puskiessani eteenpäin. Pitkän matkan aikana kiukku ehtii laantua apeudeksi. Yhtäkkiä minun tekee mieli kirjoittaa Salilille ja kertoa tapahtuneesta. Ja kaikesta muusta, elämän mielettömyydestä. Minunlaiset ihmiset ovat joutuneet taistelemaan tullakseen itsekseen, joutuneet tekemään hartiakaupalla töitä sen eteen, että uskaltavat elää omana itsenään. Tragedioista suurin onkin se, että tarjolla ei ole kuin pelkureita: miehiä, jotka pelkäävät itseään ja toisia ihmisiä, miehiä jotka elävät häpeässä.

Perillä Sebastianiassa tutustun taloon, jossa Pablo Neruda asui. Talo ei ole iso, mutta se on rakennettu kummallisesti pieniin kerroksiin. Jokainen kerros on vain huoneen tai kahden kokoinen. Saan tietää Nerudankin olleen vaeltaja. 22-vuotiaasta lähtien hän kiersi maailmaa maansa lähettiläänä. Ensin Aasiassa, sitten Euroopassa. Kolmikymppisenä Neruda nai itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman naisen.

Kierroksen päätteeksi selailen vieraskirjaa. Kuluneen kuukauden aikana talossa on vieraillut ainakin kolme suomalaisporukkaa. "Onpa hieno talo", on yksi raapustanut mielikuvituksellisesti kirjaan. Itse en voisi kuvitella asuvani talossa. Seinien kokoiset ikkunat eivät anna turvaa ja korkeuksista avautuva näköala on upeudessaan pelottava. Mietin, kärsinkö korkeuskammosta vai pelkäänkö vaan vettä. Mutta silti rakastan tätä taloa kuten koko kaupunkiakin omalla omituisella tavallani, kirjoitan. Ja se on niin totta!

Valparaíso on vienyt sydämeni. Missään muualla maailmassa värit eivät hehku samalla tavalla kuin kukkuloita koristavien talojen julkisivuissa. Eivätkä pelkästään talot ole taidetta. Kierrellessäni kapeita kujia olen ihastellut muureihin maalattuja taideteoksia ja kantaaottavia iskulauseita. Suosikkini, ytimekäs Girls never call, on maalattu osuvasti puhelinkeskuksen seinään.

Kuljen lauseen ohi useita kertoja päivässä ja aina se saa minut mietteliääksi. Millainen on ollut lauseen seinään maalannut nuori mies, millaista hänen elämänsä nyt on? Onko vuosien kuluessa sittenkin joku tyttö tai nainen soittanut? Kaupungissa tuntuu olevan paljon ahdistuneita nuoria, sillä toisaalla sarjakuvahahmo seinässä sanoo: "Pidän kaikista, mutta olen hyvin ruma." Alhaalla portaiden vieressä on taas kuva päätään roikottavasta miehestä. "Tänä kylmänä talvena olemme kaikki kääntyneet toisiamme vastaan". Ehkä Chilekin on murheellisten laulujen maa.

Tunnen suurta sympatiaa jokaista muuriin mielipiteensä kaivertanutta kohtaan. Vaikka olen omat teinivuoteni ohittanut jo hyvän matkaa, pystyn edelleen samastumaan kirvelevään rakkauden kaipuuseen ja itsensä etsimiseen. Muistelen ensimmäistä iltaani Valparaísossa, kuinka olin eksynyt diskoon, joka oli täynnä rakkautta ja seksiä etsiviä nuoria. Sohvat ja tuolit olivat täyttyneet sylikkäin istuneista, suutelevista pareista. Pimeä tanssilattia oli kuin meri, jolla toisiinsa ripustautuneet huojuivat hempeiden hitaiden tahdissa. Ne, jotka olivat vielä paritta, yrittivät onneaan viimeisille minuuteille. Lähde merimiehen matkaan, pyysi nuorukainen sopertaen. Oli Halloween-yö.

Luís: tarina pelosta ja häpeästä

2005-11-03T19:23:00+02:00

Valparaíso, Chile
----------------------------------

Istun ravintolassa ja syön kasvisvoileipää. Joka päivä syön samanlaisen leivän illalliseksi. Siinä on juustoa, tomaattia, salaattia, vihreitä papuja ja paksu kerros avokadoa. Missään muualla maailmassa ei tehdä yhtä hyvää kasvisvoileipää kuin Chilessä.

Käytävää pitkin lähestyy tumma, komea tarjoilija. Tarjoilija luo jälleen pitkän katseen. Hän pysähtyy kohdallani ja kysyy, haluaisinko siirtyä alakerran baariin. Miehellä on pehmeä, matala ääni ja suora katse. Vastaan myöntävästi.

Baarissa mies jututtaa minua useaan otteeseen illan aikana. Mies ehdottaa, että tapaisimme hänen työvuoronsa päätyttyä. Epäröin. Olen tottunut spontaaneihin tapaamisiin, nopeisiin siirtoihin. Tapaamisen järjestäminen vaikkakin muutaman tunnin päähän tuntuu liian vaikealta. Miehen toistettua pyyntö useamman kerran myönnyn lopulta.

Käyn nopeasti majapaikassani. Keitän teetä, pesen alanpään ja katson CNN:ltä raporttia Pariisin mellakoista. Lopulta kellon näyttäessä kaksikymmentä yli yksi lähden laskeutumaan takaisin kaupunkiin.

Tarjoilija saapuu Plaza Victorialle viisitoista minuuttia myöhässä. Mies tuoksuu raikkaalle ja näyttää entistäkin komeammalta mustassa vartalonmyötäisessä villaneuleessa. Poistumme aukiolta sivummalle miehen pyynnöstä. Mies ehdottaa, että tapaisimme jonain toisena ajankohtana, jos olen jo väsynyt. Katson miestä tietämättä, mitä sanoa. Minua on koko ilta taivuteltu tähän tapaamiseen ja nyt mies ehdottaa tapaamisen lykkäämistä. Mies on vaivaantunut ja poissaoleva: kipinä katseesta on sammunut. En luovuta, päätän. Jo pelkästään siksi, että olen valvonut pitkälle yöhön miehen takia.

Mies kertoo eronneensa muutama vuosi sitten. Avioliitosta on yksi lapsi, poika. Kysyn, koska mies on viimeksi harrastanut seksiä. Edellisenä yönä, mies virnistää. Naurahdan epäilemättä miehen sanoja. Miehessä on vastustamatonta viehätysvoimaa. Mies myontää, että naisia tulee ja menee suurimman osan ollessa vain yhdenyönjuttuja. Millaista on oma sukupuolielämäsi, mies utelee. Nauran. "Samanlaista."

Kerron matkustamisesta. Kuinka alkuhuuman jälkeen päivät alkavat muistuttaa toinen toisiaan, kuinka yksinoloon ja irrallisuuteen turtuu. Silloin alkaa kaivata jotain tapahtuvaksi, alkaa etsiä seikkailuja, piristystä.

"Oletko koskaan ollut rakastunut?" Mietin ja vastaan lopulta, että kahdesti, vaikka en ole varma siitäkään. Viime vuonna Intiassa ja joskus kauan sitten Suomessa. Onko siitä jo niin kauan kuin kaksitoista vuotta, ensirakkaudesta? "Et siis pidä rakkaudesta?" Miehet eivät halua antaa minulle rakkautta, töksäytän. Puhuessani kieltä, jota en kunnolla osaa, joudun esittämään asiat suoraan ilman kiertelyä ja kaartelua. Miehet pitävät perinteisistä naisista, tavallisista, jatkan. Mies rutistaa otsaansa. Etkö todellakaan tajua, ihmettelen. Olemme koko keskustelun ajan pelanneet kissa ja hiiri -leikkiä. Olen viitannut itseeni naisesta käytettävillä sanan muodoilla ja niin on mieskin tehnyt.

Ryppy miehen otsalla syvenee ja lopulta hän kakistelee kysymyksen. Alan purkaa kerää. Kerron itsestäni ja otan selvää miehestä. Paljastuu, että miehellä on ollut kaksi homokokemusta, joista on aikaa muutama vuosi. Mies ei haluaisi muistella menneitä, mutta jatkan itsepäisesti. Kokemukset olivat huonoja, mies väittää. Minusta on epäloogista, että joku on jatkanut homoseksin kokeilua, jos ensimmäisellä kerralla on jo selvinnyt, että homoseksi ei ole oma juttu. Arvelen miehen nauttineen seksistä, mutta jälkikäteen tunteneen häpeää ja katumusta. Ei, mies vastustelee, itse seksin aikanakin mietin, miksi teen tätä - minullahan on poikakin! Mitä tekemistä pojalla on seksin kanssa, kummastelen, mutta en sano mitään. Mies kertoo kokeilleensa kaikkea, mutta ei suostu paljastamaan enempää. Pitääkö sinun kaikki tietää, hän parahtaa. Tiedän vastauksen sanomattakin: miestä on pantu.

Mies istuutuu takaisin viereeni, poltamme hermosauhut. Mies sipaisee hiuksiani. Olet niin nätti, hän pehmenee yhtäkkiä. Nousemme lähteäksemme, mutta mies sanoo, ettemme voi kulkea samaa matkaa. "Täällä on liikaa ihmisiä, jotka tuntevat minut." Pitkin hampain suostun miehen ehdotukseen: kävelen edellä ja mies seuraa perässä.

Taakseni katsomatta kuljen El Planin läpi, nousen kukkulalle. Huoneeni edessä istuudun alas portaille. Miestä ei näy, jään odottamaan. Yö on tyyni ja hiljainen, mutta mieltäni kaivava epäily tekee minut levottomaksi. Istun hyisessä yössä ja katselen näkymää alas satamaan. Merellä loistaa yksinäinen, ankkuroitu laiva. Taksi kaartaa kadulle - tunnen sydämen lyönnit ihollani. Mutta taksi ei pysähdy ja alan myöntyä: mies ei tule. Kaivan avaimeni laukusta ja astun pimeään käytävään.

Seuraavana yönä askeleeni vievät jälleen miehen luo, vaikka päivällä olen toisin päättänyt. Mies ilahtuu minut nähdessään, kysyy mihin katosin yöllä. Olen niin hämilläni ja samalla iloissani. Niin iloissani etten saa suustani yhtään espanjankielistä sanaa. Minä olinkin kadonnut, ei mies, ymmärrän.

Voileivän syötyäni siirryn alakertaan baaritiskin viereen, miestä lähelle. Tänä yönä kahdelta hotellisi edessä, mies sanoo ohi mennessään.

Istun hotellihuoneessani. Kylmä ilma on täyttänyt huoneen, minua paleltaa. Kurkotan pääni vielä kerran kadulle; vain yksinäinen kulkukoira jolkottaa katua alas. Kello näyttää puoli neljä, suljen ikkunan.

Epäily

2005-10-29T19:11:00+03:00

Santiago, Chile
-----------------------

Vietän lauantai-iltapäivää taidemuseossa ja kiertelemällä keskustan kävelykatuja. Lähes kolmenkymmenen asteen helteessä kylmä on enää muisto vain. Lämpötila saattaa Santiagossa vaihdella hyvinkin parikymmentäkin astetta vuorokauden aikana.

Taidemuseo on tylsähkö lukuun ottamatta alakerran näyttelyä. Perulaisen Ramiro Llonan abstraktit teokset ovat suuria, värikylläisiä tauluja. Imen itseeni niiden punaista energiaa. Henkilötietojen mukaan pitkän uran tehneen taiteilijan töitä ei ole koskaan ollut esillä Suomessa.

Loppupäivän pilaan kiertelemällä kauppoja. Kengissä ei ole kokoja ja hukkaamani meikkivoiteen korvaaminen osoittautuu yhtä vaikeaksi. Chilessä merkkikosmetiikan hinnat ovat kaksinkertaiset Argentiinan ja Suomen hintoihin. Halvimmissa sarjoissa taas ei ole testereitä tarjolla ollenkaan. Pyöristyneenä päivittelen tilannetta myyjälle. Huomaan kömpelön espanjani taipuvan ihmeisiin, kun on kyse valittamisesta.

Illalla kuljen taas Pio Nonoa pitkin. Toisin kuin Buenos Airesissa Santiagossa baarivaeltelu on vaivatonta. Kaupungissa on kaksi aluetta baarikatuineen ja niitä reunustavine terasseineen. Buenos Airesissa baarit taas ovat hajonneet ympäri kaupunkia ja terassikulttuuri on vähäistä. Ilo on kuitenkin kadonnut jonnekin tänä iltana. Edellisiltana ihailin boheemeja symppiksiä, tänään kauhistelen samoja nuoria humalahakuisina juntteina. Kauneus on kadonnut silmistäni. Syvää vastenmielisyyttä tuntien katson pöydästä toiseen kiertävää kerjäläistä. Edes Intiassa kerjäläiset eivät olleet niin likaisia ja rähjäisiä kuin ne muutama, jotka olen täällä nähnyt. Mikä pahinta, nämä resu-ukot ovat täysin estottomia. Edellisiltana sain hätistellä yhtä olkapäätäni hiplannutta.

Siirryn homoklubille, jossa tietojeni mukaan pitäisi järjestettävän Mr Latino -kisat. Paikan päällä totean tulleeni liian aikaisin ja väärään paikkaan. Istuudun alakerran baariin, mutta kaikkoa sieltä pian baarimikon laittaessa pyörimään Shania Twainin kootut.

Yläkerran klubi on kuin aikamatka kahdenkymmenen vuoden taakse, aikaan, jolloin homoseksuaalisuus oli pimeää ja salaista. Mustan, peilein vuoratun huoneen reunustoilla seisoo joukko miehiä kädet puuskassa. Miehet vilkuilevat toisiaan ja televisioruuduilla pyörivää videota. Videolla kaunis nuorukainen nostelee puntteja ja menee lopulta suihkuun. Juuri silloin huone pimenee. Luulen pimennystä sähkökatkokseksi, mutta pimennyksen toistuttua pitkin iltaa tajuan kyseessä olevan jotain muuta. Mitä, sitä en tajua.

Ahdistun entisestään, kun sinnikäs juntti yrittää käydä keskustelua kanssani. Eikä mies ole ainoa, joka minua vilkuilee. Olen hämilläni. DTM:ssä yksikään mies ei ole vilkaissut minua kahdesti sitten poikamaisten teinivuosieni. Suomessa herätän homomiehissä, jollei vastenmielisyyttä, niin vähintään torjuntaa. Mitään hengenheimolaisuutta minun ja suomalaisten homojen välillä ei esiinny. Katseen kohteena oleminen tuntuukin vieraalta ja oudolta. En ole imarreltu, kuten heteromiesten osoittaessa kiinnostustaan, enkä kiihottunut. En pysty ajattelemaan itsenäni homomiehen himoitsemana miehenä.

Siksi naurahdan väärällä tavalla, kun Cesar kysyy minulta, pidänkö hänestä. Naurahdan peittääkseni hämmennystä - ja ehkä jotain muutakin. Sillä pidän Cesarin iloisuudesta, leveästä hymystä ja nuoruuden vilpittömyydestä. Yksinkertaisella englannilla esitetty yksinkertainen kysymys vaatii liikaa suoruutta minulta.

Mr Latino -kisa osoittautuu hupinumeroksi. Lavalla astelee kymmenkunta latinomiestä ensin kansallisasuissaan ja lopulta uimapuvussa. Yleisö ei ole vieraskorea, vaan aplodeeraa ainoastaan suosikeilleen. Fanaattisimman kannattajajoukon saanutta kuubalaista aplodit eivät kuitenkaan kanna finaaliin. Päätuomarina esiintyvä drag queen karsii plösövartaloisen vitsiniekan pois. Kisan voittaa lopulta ujolla poikamaisuudellaan yleisön hurmannut argentiinalainen. Kisan ainoa todellinen komistus, upeavartaloinen malli ja Santiagon oma poika, jää palkinnoitta jostain syystä. Tyttöystävän mainitseminen haastattelussako oli kohtalokas virhe? Kisan päätteeksi yli satakiloinen drag-taitelija Katjusha Molotov käy lavalla heittelemässä kärrynpyöriä.

Luon tanssilattialle vielä viimeisen katseen ennen lähtöäni. En näe tummatukkaista tähtisilmää. Ulkona yö on hyinen, mutta savuisen illan päätteeksi päätän kävellä hotellilleni. Joki virtaa vierelläni mustana. Huoneessani pesen meikin, kampaan tukan ja syön kaksi banaania. Pyörin sängyssäni tunnin ja toisen unta odottaen. Voisiko elämä olla helpompaa jollain toisella tapaa?

Päin punaista

2005-10-27T18:39:00+03:00

Santiago, Chile
--------------------------

Jo toisena päivänä saan täytettyä tavoitteistani tärkeimmän.

Lähden käymään keskustan itäisessä kaupunginosassa. Providencia ei tässä tapauksessa tarkoita provinssia vaan kaupunkien arvokkaimpia kortteleita. Ohitan liikehuoneiston ja pankin toisensa jälkeen. Kun käännyn risteyksessä katsomaan taakseni, huomaan hänet. Nelikymppinen liikemies liituraidoissaan hymyilee minulle kutsuvasti.

Sivukadulla lähestyn miestä, olen eksynyt turisti. Kävelemme puiden siimeksessä koristeellisten asuintalojen reinustamaa katua. Osaan jo jouhevasti small talkin espanjaksi, vastaan rutiinilla tuttuihin kysymyksiin. Kun ylitämme vilkaan ajoväylän, mies ottaa kädestäni kiinni. Käsi vie omani housujen kovalla etumukselle.Juoksemme päin punaisia, kiireisinä.

Istuudemme alas nurmelle. Edessämme kivetyssä uomassa kuohuu joki harmaana. Joen takana nousee Sheraton-hotellin tornit ja niiden takana Andien huiput. Käteni on löytänyt kodin miehen sylistä.

Que mas, mies kysyy minulta kerta toisensa jälkeen istuessamme puiston nurmella. Joki kuohuu edessämme, harmaana. Katselen joen takana nousevia hotellien torneja, jotka kurkottavat kohti yhtä vielä korkeampia Andien huippuja. Käteni on löytänyt kodin miehen sylistä, se piilottelee jotain kovaa ja pystyä.

Kun olen kertonut kaiken, mitä voisin miehelle tehdä, kumarrun aukaisemaan vetoketjun. Peniksen kärki pilkottaa housuista kosteana. Mies vilkuilee ympärilleen, varoittaa minua lähelle istuutuneista tytöistä. En jaa miehen huolta. Olen niin lähellä tavoitettani, että en suostu luovuttamaan; painan pääni miehen syliin. Miehen penis on lyhyt ja puolet siitä ollessa housuissa suihinotto sujuu hankalasti - mutta nopeasti. Ehdin liikutella suutani vain muutaman sekunnin, kun tunnen tutun maun täyttävän suuni.

Myöhemmin samana päivänä istun iltaa baarissa. Tarkkailen ihmisiä ympärilläni. Kukaan ei kiinnitä erityistä huomiota minuun. Välillä joku kääntyy katsomaan, mutta yhtään paheksuvaa katsetta tai naurun pyrskähdystä en todista. Alan uskoa, että Buenos Airesissa kokemani painajainen alkaa olla ohi. Juon lämmikkeeksi tilaamaani teetä; ihmisten ilo alkaa tarttua minua, jäseneni sulavat.

Jo baariin astuessani olin ihmetellyt menoa. Huoneellinen ihmisiä tanssi villiintyneenä pöytien välissä. Suuri osa asiakkaita oli nelikymppisiä, mutta ikä ei painanut jalkaa. Mietin, olenko koskaan Suomessa nähnyt nelikymppisiä sankoin joukoin baarissa saati yhtä riehakkaalla tuulella. Illallisen päätteeksi pöytäseurueet olivat jääneet kuuntelemaan bändiä. Kolumbialaiset heittävät riehakkaan keikan salsaa ja lattariklassikkoja.

Illan aikana katseeni hakeutuu yhä useammin baaritiskin suuntaan. Tumma, komearaaminen mies vastaa katseeseeni kerta toisensa jälkeen. Miehessä on jykevää, kotkamaista komeutta. Käännän pääni ja toisella puolella huonetta minua odottaa leveä hymy. Pyöreäkasvoinen heppu on mitä suloisin.

Kun bändi on lopettanut ja vuolaat kiitokset jaettu puolin ja toisin, kotkamies hymyilee minulle varovaisesti - ensimmäistä kertaa. Näen hänen epäröivän, hän on jo ottamassa askeleen suuntaani. Mutta samassa huomaan pyöreäkasvoisen vieressäni. Saanko ottaa valokuvan, pehmeä ääni pyytää. Lopuksi hän vielä painaa suudelman poskelleni.

Kävelymatka hotellille sujuu kuin lentäen. Ilta on ollut ihmeellinen omalla pienellä tavallaan. Musiikki, ihmiset ja iloinen tunnelma ovat ladanneet minut positiivisella energialla. Kepein askelin kuljen katua alas. Pyöreillä kasvoilla kirmaillut hymy valaisee tietäni.

Jukeboksi raikaa!

2005-10-26T18:28:00+03:00

Santiago, Chile

Ensimmãinen pãivã on aina paras pãivã.

Vaikka saavun Santiagoon nãlissãni, kylmissãni ja myõhemmin kuin olin laskeskellut, elãmã muuttuu iloksi asetuttuani kaupunkiin. Astun ulos hotellistani ja edessãni avautuu vieras katu, joka johtaa vieraaseen kaupunkiin; kaupunkiin, joka odottaa lõytãmistããn.

Santiago on nãyttãnyt jo bussin ikkunasta erilaiselta kuin naapurimaan pããkaupunki. Kuin varkain olimme saapuneet kaupungin keskustaan pitkin vãljiã katuja. Siinã missã Buenos Airesin keskustan katukuvaa hallitsevat korkeat rakennukset ja vãlillã ahtaatkin pakokaasuiset kadut, Santiago on rakennettu vãljemmãn ja matalamman kaavan mukaan. Ohitan strip-tease –klubin ja toisenkin. Poikkean pieneen ruokakauppaan, jonka puolityhjillã hyllyillã ei ole mitããn syõtãvãã minulle.

Vieressã on kiinalainen ravintola. Seison kynnyksellã epãrõiden. Avoimista ovista ja ikkunoista raikuu puheensorina ja musiikki. Jokaisessa põydãssã on samanlainen litran olutpullo ja pullon ympãrillã joukko nuoria.

Astun sisããn ja istuudun ainoaan vapaana olevaan põytããn. Kiinalaistarjoilija on yhtä hymyä, vaikkei ymmärräkään tilaustani. Muut asiakkat auttavat ja lopulta tyttö tuntuu ymmärtävän espanjaa. Tãssã ravintolassa ei ole ilmeisesti tapana illallistaa, päättelen tilauksen vastaanoton vaikeudesta. Kun saan teekuppini, lusikka puuttuu. Tyttõ tuo sen juoksujalkaa, naama edelleen hymystã repeãmãisillããn.

Epãuskoisena ja vãsymyksen raukaiseman katselen minua ympãrõivãã elãmãã. Kylmã yõilma valuu kadulta pieneen huoneeseen, mutta nuoria lãmmittãã halpa olut ja rockhitit. Põrrõpãinen partasuupoika kãy laittamassa kolikon jukeboksiin ja taas nuoret puhkeavat lauluun.

Tunnen siirtyneeni yhden pãivãn aikana toiseen maailmaan – rentoon, vãlittõmããn ja boheemiin. Minun on hyvã olla.

Kiihkeät jäähyväiset

2005-10-25T05:32:00+03:00

Mendoza, Argentiina

Torkuilta herättyäni tutustun kaupunkiin paremmin. Löydän eurooppalaistyylisen kävelykadun terasseineen ja kauppahallin, josta ostan kasan tonnikalapiiraita. Lounasta läheisessä puistossa ihmettelen, miten niin yksinkertainen asia kuin puistossa istuminen voikin olla niin mukavaa. Buenos Airesissa en juurikaan puistoissa aikaani viettänyt. Joko ne olivat kaukana tai sitten ilmeettömiä nurmiaukioita.

Vieressäni joukko hiphoppareita esittelee akrobatiataitojaan. Otan kuvia volteista ja spakaateista. Vilkuilemme toisiamme varovaisen kiinnostuneina. Tunnen olevani eri maailmassa. Mendoza tuntuu paratiisilta. Täällä minut vastaanotetaan ¡Que linda! –huudahduksin*.

Kuljen pitkin kaupunkia, mutta palaan aina Plaza Independencian puistoon. Lopulta illan jo pimettyä löydän etsimäni. Kaksi kandidaattia olen torjunut: isolla elimellään rehvastelleen pummin ja mestitsikundin, joka ei ollut koskaan Suomesta kuullut. Nyt en sano ei, kun mies pyytää minua toimistolleen.

Toimisto paljastuu kampaamoksi. Miehen kaataessa cokista lasiini ja sytyttäessään savukkeen katselen häntä. Mies on espanjalaistyyppinen: lyhyt, tanakkarakenteinen, kasvoiltaan miellyttävä.

Mies kertoo pitävänsä naisista, kaikesta mikä näyttää naiselle. Homo en ole, hän lisää nopeasti. Kaikki argentiinalaiset miehet pitävät transuista ja kaikilla on ollut transkokemuksia, mies väittää. Olen ihmeissäni: miksi yleinen asenne sitten on niin torjuva. Mies ei tiedä. Hänen parhaat ystävänsä kyllä tietävät hänen taipumuksistaan, mutta transuja kammoavalle tyttöystävälleen hän ei ole kertonut.

Tunnen suurta tarvetta kertoa kokemuksistani ja pinnistän espanjantaitoni äärimmilleen. Kerron, että Suomessa transkulttuuri on erilainen. On joko leikkaukseen valmistautuvia transsukupuolisia tai miehenä eläviä osa-aikatyttöilijöitä. Argentiinassa tapaamiani transformisteja - transihmisiä, jotka elävät naisena, mutta eivät halua leikkaukseen - ei Suomessa ole. Arvelen sen johtuvan siitä, että Suomessa ei ole myöskään prostituution kulttuuria. Mies kysyy, onko poliisi pysäyttänyt minut kadulla liikkuessani. Poliisilla on tapana pysäyttää kadulla pimeän aikaan liikkuvia homoja ja transuja. Pudistelen päätäni. Suomessa kaikki on niin erilaista. Yleinen mielikuva transihmisistä on positiivinen, mediassa on ollut esillä vain positiivisia kommentteja ja laki suojaa syrjinnältä.

Pitkäksi venähtäneen keskustelutuokion jälkeen mies siirtyy viereeni sohvan käsinojalle. Hän siirtää käteni haaroihinsa. Yllätyn iloisesti: sepaluksesta kaivamani penis on muhkea, alaspäin roikkuva letku. Ihailen pulleaa terskaa, jonka punaa esieritteet syventävät. Se maistuu yhtä hyvältä kuin näyttääkin.

Vaikka olen sanonut miehelle, että annan vain suuta, olen hetken päästä sohvalla takapuoli pystyssä. Kuulen miehen repäisevän kondomin auki ja kohta mies on jo sisälläni. Pystyasennosta mies pääsee hyvään vauhtiin. Siirrän elintäni runkkaavan käden pois. Mies ottaa vahvan otteen lanteiltani ja alkaa kiskoa takamustani nautinnosta voihkien.

Miehen lauettua otan kondomin pois. Ihailen vielä hetken lerpahtanutta kalua, se lemuaa spermalle. Otan sen suuhuni ja maistan sitä vielä jäähyväisiksi.

Aamulla odotan linja-autoasemalla bussia lähteväksi. Ympärilläni pyörii nuori kundi, joka yrittää keskustelua. Vetoan siihen, että en osaa espanjaa. Niin paljon kuitenkin ymmärrän, että tiedän kundin haluavan seksiä. Ei mene kauaa, kundi vetoaa, paljonko maksaa? Kundi hieroo sormenpäitään kaupanteon merkiksi. Kenelläkään ympärillä tilannetta tarkkailevalle ei voi olla epäselväksyyttä keskustelun laadusta.

Kuski rientää avuksi ja pyytää matkustajia nousemaan autoon. Matka kohti lumisia vuoria ja uutta maata alkaa.

*¡Que linda! = Kuinka kaunis!

Uusi alku

2005-10-24T00:41:00+03:00

Mendoza, Argentiina

Olen liikkeellä. Bussi etenee tasaisen varmasti pitkin Argentiinan sydänmaita. Pyyhin ikkunalasin pinnalle tiivistyvää kosteutta. Ikkunasta näkyy vain pimeyttä ja taivaalla tuikkivat tähdet ja kuun puolikas. Lasken uuteen kuuhun olevan vielä viikko aikaa. Välillä pimeydestä ilmestyy valaistu tietullipiste tai huoltoasema, muita merkkejä elämästä ei ole.

Olen taas oma itseni. Nyt tien päällä ymmärrän, mikä virhe oli jäädä Buenos Airesiin. Vasta kun sade valui kaupunkiin, tajusin pakata kamppeeni ja lähteä.

Muut matkaajat ovat jo laskeneet tuolinsa makuuasentoon, kerineet viltin ympärilleen ja vaipuneet uneen. Valot sammutettiin nopeasti illallisen ja elokuvan jälkeen. Edes istuinten päällä olevat lukulamput eivät enää toimi. Katson auton takaosasta, kuinka bussi keinahtelee kevyesti puolelta toiselle. Nukahdan tuuditukseen.

Matka päättyy onnettomuuteen. Juuri ennen kaupunkiin saapumista bussi horjahtaa rajusti ja jymähtää tien laitaan. Arvelen renkaan pamahtaneen tyhjäksi, mutta vasta brasilialaisen tytön tulkatessa tajuan tilanteen vakavuuden: bussi on joutunut ketjukolariin. Ulkona näen nuoren naisen nojaavan auton koriin ja itkevän. Paikalle juoksujalkaa tullut mies ottaa hänet syliinsä. Pahiten ruttuun menneestä autosta talutetaan ilmeetön nainen niskatuessa suoraan ambulanssiin.

Mtöhemmin kaupungissa istun viileässä aamussa aamiaisella. Mendoza sykkii ympärilläni levollisesti. Katselen puiden reunustamia katuja pitkin rämisteleviä busseja ja autonrämiä. Sisällä peilein vuoratun baarin hämärässä istuu joukko pappoja. Olo on kuin Itä-Euroopassa vanhaan hyvään aikaan.

Mikä parasta, tiedän jo nyt olevani oikeassa paikassa - täällä saisin miestä.