Valparaíso, Chile
----------------------------




Joskus tarinoille on tarjolla onnellinen loppu.

Kävelen ruokakassit kädessä kohti kukkuloille vieviä portaita. Näen jo kaukaa tarjoilijan seisovan ravintolansa ovella. Kun hän huomaa minut, suuni leviää hymyyn, tahtomattani. Luís virnistää ja hymyilee leveästi. Irrotan katseeni hymystä vasta kun pääni ei enää taivu taaemmaksi.

Hymy on kuin sovinto, joka pyyhkii kaiken ikävän, olleen, pois. Se olisi voinut olla piste tuttavuutemme päätteeksi.



Syön tuttua kasvisvoileipää tutulla sohvalla, tutussa ravintolassa. Voileivän jälkeen siirryn alakertaan – tuttuun tapaan. Odotan tilaisuutta, ihmisiä on liikaa, Luís on kiireinen. Mitä tapahtui viime kerralla, saan lopulta kysyttyä. Luísin katse siirtyy takaseinään. Oli paljon töitä. Ja tänäänkin joudun olemaan myöhään töissä.

Luulin olevani valmistautunut vastaukseen, mutta silti yllätyn. Pettymyksen täytyy näkyä kasvoiltani, koska Luís kääntää katseensa nopeasti pois. Sanon Ciao, enempään en pystyn ja kävelen pois.

Kadulla näen kolmen koiran raatelevan kissan kuoliaaksi. Käännyn kioskin kohdalta portaille ja näen miehen naivan portailla makaavaa naista.

Elämäni saattaa kompastua, muttei kaatua, yhteen tarjoilijaan, ymmärrän.

Valparaíso, Chile
---------------------------





Terve, sanoo mies selkeällä suomen kielellä. Katson tyrmistyneenä vieressäni seisovaa kaljupäätä. Mies kiirehtii jatkamaan, että oli arvannut pinssistäni minun olevan suomalainen. Naurahdan. Käteni hakeutuu refleksinomaisesti takkini rinnukselle peittämään Suomi-Tshetshenia pinssiä. Olin täysin unohtanut sen olemassaolon, selitän.



Maanantai-iltana Valparaíso on kuin kuollut kaupunki. Ravintola toisensa jälkeen on sulkenut ovensa. Joudun kävelemään aina Ecuador-kadun päässä olevalle aukiolle, missä tiedän tutun keskikaljakuppilan tarjoilevan myös voileipiä.

Tarjoilijan ohjatessa minut ainoaan vapaana olevaan pöytään tunnen katseiden liimautuvan minuun. Ulkomaalaisia, rekisteröin. Istuuduin alas, tuijotan miehiä takaisin. Lähinnä oleva mies tuijottaa rintamustani. Heitän vihaisen katseen miehelle. Mies on pukeutunut punaharmaaseen pooloon. Vähän kuin Jussi-paita, käy mielessäni. Ohitan harha-ajatuksen nopeasti ja tuomitsen miehet englantilaisiksi.

Ja silloin joku vieressäni sanoo ”Terve!”.



Mies kyselee, mitä teen Chilessä ja kertoo saapuneensa muiden kanssa työkeikalle satamaan. Pesti jatkuisi muutaman kuukauden, joillain pidempäänkin. Hyvää matkan jatkoa, mies lopettaa yllättäen ja jättää minut hymyilemään hölmistyneenä.

Kuin ihmettä katselen suomalaisia. Valparaíso on viimeinen paikka maailmassa, jossa kuvittelin törmääväni suomalaisiin työntekijöihin. Kaljupää on siirtynyt seinän vierustalle chileläisten pöytään. Finlandia, huikataan miehelle toisaalta.

Voileivän syötyäni istun vielä hetken pöydässäni. Odotan. Hymyilen edessäni kohoaville selille ja kasvoille, jotka ovat kääntyneet toisaalle. Noustessani naapuripöydän chileläiset alkavat protestoida. Bailando, miehet vaativat tuoppeja nostellen. Vaihdan muutaman kömpelön sanan samalla vilkuillen suomalaisia. Pöytänsä ympärillä istuvat suomalaiset ovat kuin linnake huoneessa; muuri, joka sulkee tunkeilijat ulkopuolelleen. Vielä ovella vilkaisen viimeisen kerran.

Kävelen kohti kukkulaa mietteissäni. Kuulen kitaransoiton ja seuraan sitä tyhjään baariin. On kylmä, olen väsynyt ja tunnen vaipuvani melankoliaan. Kitaraa näppäilevä partasuu laulaa balladeja lumoavalla äänellä. Sinuun voisin rakastua, ajattelen apeana. Suomalaisten kohtaaminen on laukaissut minussa masennuksen. Olisin voinut puhua omalla kielelläni, tulla ymmärretyksi, olla kuin kotona edes hetken, unohtaa menneiden päivien pettymykset. Mutta minut hylättiin. Mietin happamana, olisivatko Suomessa kohdanneet chileläiset jättäneet maanmiehensä istumaan yksin omaan pöytäänsä.

Valparaíso, Chile
--------------------------------




Television kuvaruudulla musta korppilauma lehahtaa aavikon yli. Kaavun alla piilotteleva nainen laulaa "Let all the hate inside of you die" ja saa minut melkein kyyneliin. Olin ehtinyt jo unohtaa, kuinka hyvä Madonna parhaimmillaan on. Frozenia seuraa tunnin mittainen hittiputki Madonnan parhaita. Joraan pitkin huonetta ihmetellen, tältäkö tuntuu olla iloinen. Tuntuu kuin olisin löytänyt uuden tunteen tai vähintään kauan sitten kadonneen.

Tunnin päätteeksi tulee uusi biisi. Biisi kulkee eteen päin kevyesti discon kultakauden, 70-luvun, tunnelmissa. Madonna näyttää upealta, biisi kuulostaa upealta. Puhkun intoa: Madonna on tehnyt sen taas, näyttänyt missä kaappi seisoo popin maailmassa.

Hetkeä myöhemmin löydän itseni klubilta. Showmasterin villitsemät nuoret riekkuvat ja hyppivät lattialla. Illan isäntä siirtyy seisomaan yläpuolelleni baaritiskille ja hetkessä nuorisolauma on piirittänyt minua. Baarimikot ojentelevat tiskin takaa kaksi käsin ilmaisia juomia, itsekin saan osani vieraanvaraisuudesta.

Juomia seuraa karaokekilpailu. Yleisöä ei kiusata pitkästyttävillä esityksillä. Niin Like a Virgin, Wonderwall kuin muutkin lopetetaan armotta ensimmäisen kertosäkeen jälkeen. Kiihkeä tempo jatkuu tanssilattialla, biisit vaihtuvat nopeaan tahtiin; pari, kolme minuuttia kutakin riittää. Nopea rytmi toimii: tunnelma pysyy korkeana.

Humallun nopeasti ja olen jo lipsahtaa turtumukseen, kun tunnen käden nousevan pitkin reittäni. Käsi tulee takaa, en näe sen omistaa, mutta tunnen, kuinka se siirtyy takareideltä etupuolelle ja kohti haarojani. Olan yli vilkaistaessani petyn: käden omistaja ei ole valitettavasti kätensä veroinen. Ylipainoisen hepun kasvoille on jähmettynyt typerä virnistys. Nipistän kättä niin kovaa kuin kynsistäni saan irti.

Läsnäoloni ovat rekisteröineet muutkin. Baaritiskin ohi kulkee hymyileviä tai muuten vaan vilkuilevia kundeja. Kolmen söpöliinin ryhmä parkkeeraa viereeni. Huomaan myös Chilessä homostelun olevan nuorten miesten ilon aiheita. Kundit imitoivat homoaktia ja nauravat päälle. Illan mittaan kolmikon katseet hakeutuvat kuitenkin yhä useammin suuntaani ja lopulta kundit rohkenevat käydä pyytämässä tulta kerran jos toisenkin. Kun huoneen valaisee äkillinen valonsäde, katson kundeista söpöintä. Kundi ei käännä katsettaan - hymyilemme toisillemme häkäisevässä valonlehahduksessa. Samassa näköpiirini pimentää kuitenkin pitkä varjo. Kuulen korvaani kysyttävän, olenko mies vain nainen. Nostan katseeni ylös tuntemattoman pipopäisen kundin kasvoihin. Ne ovat niin lähellä, että nenämme hipaisevat toisiaan. Tunnen hengityksen lämmön poskellani. Huulet yläpuolellani ovat raollaan, suu on lipaisun päässä. Samassa kundi katoaa. Näen enää hujopin kaikkoavan selän ja epäluuloisen katseen tätä repivän tytön silmissä.

Illan jo ollessa lopuillaan kiharatukkainen poika lähestyy minua ujosti. Olen ilahtunut, kun voin käydä keskustelua englanniksi. Poika kertoo opiskelevansa journalismia ja lähtevänsä kesälomalla Eurooppaa kiertämään. Toivottavasti myös Suomeen, hän hymyilee. Pojassa on jotain tavattoman suloista. "Et voi tulla luokseni", kokeilen kun poika kertoo joutuvansa lähtemään. "Okei", poika vastaa epäröimättä. "Ihanko varmasti?" ihmettelen vielä ilahtuneena. Poika nyökkää.

Astuttuamme ulos kuulen huudon. "Jorge, Jorge!" Käännän päätäni ja näen seinustalle jähmettyneen ryhmän. Katseet ovat liimautuneet minuun ja kiharatukkaiseen poikaan. "Ei, ei, ei" ne huutavat. Kaverini, kuiskaa Jorge ja painaa katseen alas.

Aamulla olen vielä pettyneempi. Muistelen vaaleita kasvoja, niitä kehystäviä tummia kiharoita ja ujoa katsetta. Puristan tyynyä vasten vatsaani ja olen tuntevinani hoikan vartalon liimautuvan omaani, sen lämmön ja pehmeyden. Pojalla oli käsivarteen tatuoitu HIM-logo, muistan yllättäen.

Valparaíso, Chile
----------------------------




Siristelen silmiäni tarpoessani tietä pitkin. Tuuli nostattaa pölyä ja hiekkaa maasta, mikä tekee matkan tekemisen vastatuuleen entistä vaikeammaksi. Välillä pysähdyn tien laitaan valokuvaamaan. Kuvista tulee epätarkkoja; kamera ei ole pysyä kädessä myrskyssä.

Kaksi yötä olen valvonut miestä odottaen, ajattelen puskiessani eteenpäin. Pitkän matkan aikana kiukku ehtii laantua apeudeksi. Yhtäkkiä minun tekee mieli kirjoittaa Salilille ja kertoa tapahtuneesta. Ja kaikesta muusta, elämän mielettömyydestä. Minunlaiset ihmiset ovat joutuneet taistelemaan tullakseen itsekseen, joutuneet tekemään hartiakaupalla töitä sen eteen, että uskaltavat elää omana itsenään. Tragedioista suurin onkin se, että tarjolla ei ole kuin pelkureita: miehiä, jotka pelkäävät itseään ja toisia ihmisiä, miehiä jotka elävät häpeässä.

Perillä Sebastianiassa tutustun taloon, jossa Pablo Neruda asui. Talo ei ole iso, mutta se on rakennettu kummallisesti pieniin kerroksiin. Jokainen kerros on vain huoneen tai kahden kokoinen. Saan tietää Nerudankin olleen vaeltaja. 22-vuotiaasta lähtien hän kiersi maailmaa maansa lähettiläänä. Ensin Aasiassa, sitten Euroopassa. Kolmikymppisenä Neruda nai itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman naisen.

Kierroksen päätteeksi selailen vieraskirjaa. Kuluneen kuukauden aikana talossa on vieraillut ainakin kolme suomalaisporukkaa. "Onpa hieno talo", on yksi raapustanut mielikuvituksellisesti kirjaan. Itse en voisi kuvitella asuvani talossa. Seinien kokoiset ikkunat eivät anna turvaa ja korkeuksista avautuva näköala on upeudessaan pelottava. Mietin, kärsinkö korkeuskammosta vai pelkäänkö vaan vettä. Mutta silti rakastan tätä taloa kuten koko kaupunkiakin omalla omituisella tavallani, kirjoitan. Ja se on niin totta!

Valparaíso on vienyt sydämeni. Missään muualla maailmassa värit eivät hehku samalla tavalla kuin kukkuloita koristavien talojen julkisivuissa. Eivätkä pelkästään talot ole taidetta. Kierrellessäni kapeita kujia olen ihastellut muureihin maalattuja taideteoksia ja kantaaottavia iskulauseita. Suosikkini, ytimekäs Girls never call, on maalattu osuvasti puhelinkeskuksen seinään.

Kuljen lauseen ohi useita kertoja päivässä ja aina se saa minut mietteliääksi. Millainen on ollut lauseen seinään maalannut nuori mies, millaista hänen elämänsä nyt on? Onko vuosien kuluessa sittenkin joku tyttö tai nainen soittanut? Kaupungissa tuntuu olevan paljon ahdistuneita nuoria, sillä toisaalla sarjakuvahahmo seinässä sanoo: "Pidän kaikista, mutta olen hyvin ruma." Alhaalla portaiden vieressä on taas kuva päätään roikottavasta miehestä. "Tänä kylmänä talvena olemme kaikki kääntyneet toisiamme vastaan". Ehkä Chilekin on murheellisten laulujen maa.

Tunnen suurta sympatiaa jokaista muuriin mielipiteensä kaivertanutta kohtaan. Vaikka olen omat teinivuoteni ohittanut jo hyvän matkaa, pystyn edelleen samastumaan kirvelevään rakkauden kaipuuseen ja itsensä etsimiseen. Muistelen ensimmäistä iltaani Valparaísossa, kuinka olin eksynyt diskoon, joka oli täynnä rakkautta ja seksiä etsiviä nuoria. Sohvat ja tuolit olivat täyttyneet sylikkäin istuneista, suutelevista pareista. Pimeä tanssilattia oli kuin meri, jolla toisiinsa ripustautuneet huojuivat hempeiden hitaiden tahdissa. Ne, jotka olivat vielä paritta, yrittivät onneaan viimeisille minuuteille. Lähde merimiehen matkaan, pyysi  nuorukainen sopertaen. Oli Halloween-yö.

Valparaíso, Chile
----------------------------------




Istun ravintolassa ja syön kasvisvoileipää. Joka päivä syön samanlaisen leivän illalliseksi. Siinä on juustoa, tomaattia, salaattia, vihreitä papuja ja paksu kerros avokadoa. Missään muualla maailmassa ei tehdä yhtä hyvää kasvisvoileipää kuin Chilessä.

Käytävää pitkin lähestyy tumma, komea tarjoilija. Tarjoilija luo jälleen pitkän katseen. Hän pysähtyy kohdallani ja kysyy, haluaisinko siirtyä alakerran baariin. Miehellä on pehmeä, matala ääni ja suora katse. Vastaan myöntävästi.

Baarissa mies jututtaa minua useaan otteeseen illan aikana. Mies ehdottaa, että tapaisimme hänen työvuoronsa päätyttyä. Epäröin. Olen tottunut spontaaneihin tapaamisiin, nopeisiin siirtoihin. Tapaamisen järjestäminen vaikkakin muutaman tunnin päähän tuntuu liian vaikealta. Miehen toistettua pyyntö useamman kerran myönnyn lopulta.

Käyn nopeasti majapaikassani. Keitän teetä, pesen alanpään ja katson CNN:ltä raporttia Pariisin mellakoista. Lopulta kellon näyttäessä kaksikymmentä yli yksi lähden laskeutumaan takaisin kaupunkiin.

Tarjoilija saapuu Plaza Victorialle viisitoista minuuttia myöhässä. Mies tuoksuu raikkaalle ja näyttää entistäkin komeammalta mustassa vartalonmyötäisessä villaneuleessa. Poistumme aukiolta sivummalle miehen pyynnöstä. Mies ehdottaa, että tapaisimme jonain toisena ajankohtana, jos olen jo väsynyt. Katson miestä tietämättä, mitä sanoa. Minua on koko ilta taivuteltu tähän tapaamiseen ja nyt mies ehdottaa tapaamisen lykkäämistä. Mies on vaivaantunut ja poissaoleva: kipinä katseesta on sammunut. En luovuta, päätän. Jo pelkästään siksi, että olen valvonut pitkälle yöhön miehen takia.

Mies kertoo eronneensa muutama vuosi sitten. Avioliitosta on yksi lapsi, poika. Kysyn, koska mies on viimeksi harrastanut seksiä. Edellisenä yönä, mies virnistää. Naurahdan epäilemättä miehen sanoja. Miehessä on vastustamatonta viehätysvoimaa. Mies myontää, että naisia tulee ja menee suurimman osan ollessa vain yhdenyönjuttuja. Millaista on oma sukupuolielämäsi, mies utelee. Nauran. "Samanlaista."

Kerron matkustamisesta. Kuinka alkuhuuman jälkeen päivät alkavat muistuttaa toinen toisiaan, kuinka yksinoloon ja irrallisuuteen turtuu. Silloin alkaa kaivata jotain tapahtuvaksi, alkaa etsiä seikkailuja, piristystä.

"Oletko koskaan ollut rakastunut?" Mietin ja vastaan lopulta, että kahdesti, vaikka en ole varma siitäkään. Viime vuonna Intiassa ja joskus kauan sitten Suomessa. Onko siitä jo niin kauan kuin kaksitoista vuotta, ensirakkaudesta? "Et siis pidä rakkaudesta?" Miehet eivät halua antaa minulle rakkautta, töksäytän. Puhuessani kieltä, jota en kunnolla osaa, joudun esittämään asiat suoraan ilman kiertelyä ja kaartelua. Miehet pitävät perinteisistä naisista, tavallisista, jatkan. Mies rutistaa otsaansa. Etkö todellakaan tajua, ihmettelen. Olemme koko keskustelun ajan pelanneet kissa ja hiiri -leikkiä. Olen viitannut itseeni naisesta käytettävillä sanan muodoilla ja niin on mieskin tehnyt.

Ryppy miehen otsalla syvenee ja lopulta hän kakistelee kysymyksen. Alan purkaa kerää. Kerron itsestäni ja otan selvää miehestä. Paljastuu, että miehellä on ollut kaksi homokokemusta, joista on aikaa muutama vuosi. Mies ei haluaisi muistella menneitä, mutta jatkan itsepäisesti. Kokemukset olivat huonoja, mies väittää. Minusta on epäloogista, että joku on jatkanut homoseksin kokeilua, jos ensimmäisellä kerralla on jo selvinnyt, että homoseksi ei ole oma juttu. Arvelen miehen nauttineen seksistä, mutta jälkikäteen tunteneen häpeää ja katumusta. Ei, mies vastustelee, itse seksin aikanakin mietin, miksi teen tätä - minullahan on poikakin! Mitä tekemistä pojalla on seksin kanssa, kummastelen, mutta en sano mitään. Mies kertoo kokeilleensa kaikkea, mutta ei suostu paljastamaan enempää. Pitääkö sinun kaikki tietää, hän parahtaa. Tiedän vastauksen sanomattakin: miestä on pantu.

Mies istuutuu takaisin viereeni, poltamme hermosauhut. Mies sipaisee hiuksiani. Olet niin nätti, hän pehmenee yhtäkkiä. Nousemme lähteäksemme, mutta mies sanoo, ettemme voi kulkea samaa matkaa. "Täällä on liikaa ihmisiä, jotka tuntevat minut." Pitkin hampain suostun miehen ehdotukseen: kävelen edellä ja mies seuraa perässä.

Taakseni katsomatta kuljen El Planin läpi, nousen kukkulalle. Huoneeni edessä istuudun alas portaille. Miestä ei näy, jään odottamaan. Yö on tyyni ja hiljainen, mutta mieltäni kaivava epäily tekee minut levottomaksi. Istun hyisessä yössä ja katselen näkymää alas satamaan. Merellä loistaa yksinäinen, ankkuroitu laiva. Taksi kaartaa kadulle - tunnen sydämen lyönnit ihollani. Mutta taksi ei pysähdy ja  alan myöntyä: mies ei tule. Kaivan avaimeni laukusta ja astun pimeään käytävään.





Seuraavana yönä askeleeni vievät jälleen miehen luo, vaikka päivällä olen toisin päättänyt. Mies ilahtuu minut nähdessään, kysyy mihin katosin yöllä. Olen niin hämilläni ja samalla iloissani. Niin iloissani etten saa suustani yhtään espanjankielistä sanaa. Minä olinkin kadonnut, ei mies, ymmärrän.

Voileivän syötyäni siirryn alakertaan baaritiskin viereen, miestä lähelle. Tänä yönä kahdelta hotellisi edessä, mies sanoo ohi mennessään.

Istun hotellihuoneessani. Kylmä ilma on täyttänyt huoneen, minua paleltaa. Kurkotan pääni vielä kerran kadulle; vain yksinäinen kulkukoira jolkottaa katua alas. Kello näyttää puoli neljä, suljen ikkunan.