Lontoo, Englanti

Standstedtin lentokenttä on täynnä matkustajia perjantai-iltapäivänä. Olen tullut suoraan lentokentälle, koska en voinut jättää hotellille matkatavaroita. Pommi-iskujen jälkeen hotelli on muuttanut käytäntöön, eikä säilytä enää asiakkaiden matkatavaroita.

Pommi-iskut ovat muuttaneet yhteiseloa. Jännitteet ovat aistittavissa ja nähtävissä. Eräänä päivänä bussissa katselin englantilaismiehen ja musliminaisen mulkoilua. Oliko mies katsonut pahalla hunnutettua bengalinaista vai miksi nainen kyräili miestä happamana pitkin matkaa? Vai oliko nainen vain kuvitellut näin tapahtuneen? Kun paikka naisen vieressä vapautui, mies siirtyi seisomasta sille. Nainen nousi salamana istuimeltaan ja etsi itselleen toisen istuimen.

Matka kentälle oli arveltua pidempi. Lentokenttäbussi kulkee läpi köyhän, siirtolaisten asuttaman Itä-Lontoon. Ohi vilahtaa suuri moskeija. Olen lähdössä pois kaupungista juuri kun aloin päästä sisään sen maailmaan. Lontooseen ei ihastu ensisilmäyksellä. Kaupunkikuvaa hallitsevat rumat, isot rakennukset; yleisilme on tympeä. Mutta Lontoo on suurkaupunki ja suurkaupungeissa on oma viehätyksensä. Ne ovat sulatusuuneja, joissa kaikki on mahdollista. Lontoossa suurin osa asukkaista on jostain muualta: Brasiliasta, Puolasta, Afrikasta, Intiasta, Karibialta, Turkista. Kaikkialla näkee erirotuisia ihmisiä, kuulee vieraita kieliä.

 
Lontoossa hämmästyin ihmisten ystävällisyydestä. Lähikaupan intialainen myyjä kysyi jo toisena päivänä tuttavallisesti kuulumisiani. Kahvilan tarjoilija myi minulle oma-aloitteisesti voileivän take away –hintaan, kun pyörittelin epävarmana viimeisiä puntiani. Suurimmat ylistykseni saavat kuitenkin vierasmaalaiset bussikuskit. Monta kertaa he auttoivat parhaansa mukaan eksynyttä turistia.

Lähtöselvitys sujuu nopeasti, rinkkani joudun viemään toiselle hihnalle. Asiakaspalvelija neuvoo minun ottamaan rauhallisesti, ei stressiä. Käynkin ostamassa kupin teetä ja siirryn vielä hetkeksi nauttimaan Englannin leudon kosteasta ilmasta.