Helsinki, Suomi
Aamulla herään räjähdykseen.
Unessa lämmitin keskuslämmitysuunia. Kutsuin äidin katsomaan, mikä uunissa oli vikana. Uuni veti puoleensa narulla roikkuvia vaatteita kuin magneetti rautaa. Siinä samassa uuni räjähti. Paine oli käynyt liian kovaksi.
Makaan vielä tunnin sängyssä unta odottaen. Kellon näyttäessa puoli yksitoista nousen lopulta ylös. Laitan puuroa mikrossa, pakkaan rinkkaa ja kokoan ostoskärryyn loput tavarat: vuodevaatteet, patja, kassillinen vaatteita, mikroaaltouuni ja tietokone. Heitettyäni kuorman muutaman korttelin päähän siskoni kellariin, palaan vielä siivoamaan asuntoa.
Kun kaikki nurkat on pesty ja viimeisetkin romppeet viety, seisahdun ikkunoiden ääreen. Aukaisen jokaisen ikkunan auki. Päivä on kesäisen lämmin ja aurinkoinen. Silti ilmassa on jo aavistus kirpeyttä. Lehmusten alla lojuivat ensimmäiset lehdet; syksy teke tuloaan.
Olo on auttamattoman kaihoisa. En osaa iloita tulevasta; kaipaan sitä, mikä on ollut ja mennyt. Olen viihtynyt boheemin räjähtäneessa asunnossani, nauttinut kesäpäivistä, kun on voinut pitää kaikkia ikkunoita auki ja kulkea sisällä ilman rihman kiertämää. Siitä vapaudesta, kun ei ole ollut naköpiirissä naapuritaloja ja niissä valvovia silmiä. Vapaudesta, joka on levittäytynyt avarana naköalana aina sairaalalle asti. Olen viihtynyt asunnossani paremmin kuin yhdessäkään toisessa.
On aika luopua asunnosta ja sen mukana kaikesta muusta turvallisesta, rutiininomaisesta ja vaivattomasta. Pelottaa. Edessä odottaa loputon määrä hotellihuoneita, vieraita kaupunkeja ja maita, epätietoa tulevasta, minne mennä ja mitä tehdä. Irtolaisen elämää.
Äidin sanat palautuvat mieleeni: Miksi taas olet lähdössä? Koska pidän niin matkustamisesta, yritin selittää. Lahdönhetkellä en ole enää varma siitäkään.
Aamulla herään räjähdykseen.
Unessa lämmitin keskuslämmitysuunia. Kutsuin äidin katsomaan, mikä uunissa oli vikana. Uuni veti puoleensa narulla roikkuvia vaatteita kuin magneetti rautaa. Siinä samassa uuni räjähti. Paine oli käynyt liian kovaksi.
Makaan vielä tunnin sängyssä unta odottaen. Kellon näyttäessa puoli yksitoista nousen lopulta ylös. Laitan puuroa mikrossa, pakkaan rinkkaa ja kokoan ostoskärryyn loput tavarat: vuodevaatteet, patja, kassillinen vaatteita, mikroaaltouuni ja tietokone. Heitettyäni kuorman muutaman korttelin päähän siskoni kellariin, palaan vielä siivoamaan asuntoa.
Kun kaikki nurkat on pesty ja viimeisetkin romppeet viety, seisahdun ikkunoiden ääreen. Aukaisen jokaisen ikkunan auki. Päivä on kesäisen lämmin ja aurinkoinen. Silti ilmassa on jo aavistus kirpeyttä. Lehmusten alla lojuivat ensimmäiset lehdet; syksy teke tuloaan.
Olo on auttamattoman kaihoisa. En osaa iloita tulevasta; kaipaan sitä, mikä on ollut ja mennyt. Olen viihtynyt boheemin räjähtäneessa asunnossani, nauttinut kesäpäivistä, kun on voinut pitää kaikkia ikkunoita auki ja kulkea sisällä ilman rihman kiertämää. Siitä vapaudesta, kun ei ole ollut naköpiirissä naapuritaloja ja niissä valvovia silmiä. Vapaudesta, joka on levittäytynyt avarana naköalana aina sairaalalle asti. Olen viihtynyt asunnossani paremmin kuin yhdessäkään toisessa.
On aika luopua asunnosta ja sen mukana kaikesta muusta turvallisesta, rutiininomaisesta ja vaivattomasta. Pelottaa. Edessä odottaa loputon määrä hotellihuoneita, vieraita kaupunkeja ja maita, epätietoa tulevasta, minne mennä ja mitä tehdä. Irtolaisen elämää.
Äidin sanat palautuvat mieleeni: Miksi taas olet lähdössä? Koska pidän niin matkustamisesta, yritin selittää. Lahdönhetkellä en ole enää varma siitäkään.
Kommentit