Valparaíso, Chile
----------------------------




Siristelen silmiäni tarpoessani tietä pitkin. Tuuli nostattaa pölyä ja hiekkaa maasta, mikä tekee matkan tekemisen vastatuuleen entistä vaikeammaksi. Välillä pysähdyn tien laitaan valokuvaamaan. Kuvista tulee epätarkkoja; kamera ei ole pysyä kädessä myrskyssä.

Kaksi yötä olen valvonut miestä odottaen, ajattelen puskiessani eteenpäin. Pitkän matkan aikana kiukku ehtii laantua apeudeksi. Yhtäkkiä minun tekee mieli kirjoittaa Salilille ja kertoa tapahtuneesta. Ja kaikesta muusta, elämän mielettömyydestä. Minunlaiset ihmiset ovat joutuneet taistelemaan tullakseen itsekseen, joutuneet tekemään hartiakaupalla töitä sen eteen, että uskaltavat elää omana itsenään. Tragedioista suurin onkin se, että tarjolla ei ole kuin pelkureita: miehiä, jotka pelkäävät itseään ja toisia ihmisiä, miehiä jotka elävät häpeässä.

Perillä Sebastianiassa tutustun taloon, jossa Pablo Neruda asui. Talo ei ole iso, mutta se on rakennettu kummallisesti pieniin kerroksiin. Jokainen kerros on vain huoneen tai kahden kokoinen. Saan tietää Nerudankin olleen vaeltaja. 22-vuotiaasta lähtien hän kiersi maailmaa maansa lähettiläänä. Ensin Aasiassa, sitten Euroopassa. Kolmikymppisenä Neruda nai itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman naisen.

Kierroksen päätteeksi selailen vieraskirjaa. Kuluneen kuukauden aikana talossa on vieraillut ainakin kolme suomalaisporukkaa. "Onpa hieno talo", on yksi raapustanut mielikuvituksellisesti kirjaan. Itse en voisi kuvitella asuvani talossa. Seinien kokoiset ikkunat eivät anna turvaa ja korkeuksista avautuva näköala on upeudessaan pelottava. Mietin, kärsinkö korkeuskammosta vai pelkäänkö vaan vettä. Mutta silti rakastan tätä taloa kuten koko kaupunkiakin omalla omituisella tavallani, kirjoitan. Ja se on niin totta!

Valparaíso on vienyt sydämeni. Missään muualla maailmassa värit eivät hehku samalla tavalla kuin kukkuloita koristavien talojen julkisivuissa. Eivätkä pelkästään talot ole taidetta. Kierrellessäni kapeita kujia olen ihastellut muureihin maalattuja taideteoksia ja kantaaottavia iskulauseita. Suosikkini, ytimekäs Girls never call, on maalattu osuvasti puhelinkeskuksen seinään.

Kuljen lauseen ohi useita kertoja päivässä ja aina se saa minut mietteliääksi. Millainen on ollut lauseen seinään maalannut nuori mies, millaista hänen elämänsä nyt on? Onko vuosien kuluessa sittenkin joku tyttö tai nainen soittanut? Kaupungissa tuntuu olevan paljon ahdistuneita nuoria, sillä toisaalla sarjakuvahahmo seinässä sanoo: "Pidän kaikista, mutta olen hyvin ruma." Alhaalla portaiden vieressä on taas kuva päätään roikottavasta miehestä. "Tänä kylmänä talvena olemme kaikki kääntyneet toisiamme vastaan". Ehkä Chilekin on murheellisten laulujen maa.

Tunnen suurta sympatiaa jokaista muuriin mielipiteensä kaivertanutta kohtaan. Vaikka olen omat teinivuoteni ohittanut jo hyvän matkaa, pystyn edelleen samastumaan kirvelevään rakkauden kaipuuseen ja itsensä etsimiseen. Muistelen ensimmäistä iltaani Valparaísossa, kuinka olin eksynyt diskoon, joka oli täynnä rakkautta ja seksiä etsiviä nuoria. Sohvat ja tuolit olivat täyttyneet sylikkäin istuneista, suutelevista pareista. Pimeä tanssilattia oli kuin meri, jolla toisiinsa ripustautuneet huojuivat hempeiden hitaiden tahdissa. Ne, jotka olivat vielä paritta, yrittivät onneaan viimeisille minuuteille. Lähde merimiehen matkaan, pyysi  nuorukainen sopertaen. Oli Halloween-yö.