Valparaíso, Chile
----------------------------
Siristelen silmiäni tarpoessani tietä pitkin. Tuuli nostattaa pölyä ja
hiekkaa maasta, mikä tekee matkan tekemisen vastatuuleen entistä
vaikeammaksi. Välillä pysähdyn tien laitaan valokuvaamaan. Kuvista
tulee epätarkkoja; kamera ei ole pysyä kädessä myrskyssä.
Kaksi yötä olen valvonut miestä odottaen, ajattelen puskiessani
eteenpäin. Pitkän matkan aikana kiukku ehtii laantua apeudeksi.
Yhtäkkiä minun tekee mieli kirjoittaa Salilille ja kertoa
tapahtuneesta. Ja kaikesta muusta, elämän mielettömyydestä. Minunlaiset
ihmiset ovat joutuneet taistelemaan tullakseen itsekseen, joutuneet
tekemään hartiakaupalla töitä sen eteen, että uskaltavat elää omana
itsenään. Tragedioista suurin onkin se, että tarjolla ei ole kuin
pelkureita: miehiä, jotka pelkäävät itseään ja toisia ihmisiä, miehiä
jotka elävät häpeässä.
Perillä Sebastianiassa tutustun
taloon, jossa Pablo Neruda asui. Talo ei ole iso, mutta se on
rakennettu kummallisesti pieniin kerroksiin. Jokainen kerros on vain
huoneen tai kahden kokoinen. Saan tietää Nerudankin olleen vaeltaja.
22-vuotiaasta lähtien hän kiersi maailmaa maansa lähettiläänä. Ensin
Aasiassa, sitten Euroopassa. Kolmikymppisenä Neruda nai itseään
kaksikymmentä vuotta vanhemman naisen.
Kierroksen päätteeksi
selailen vieraskirjaa. Kuluneen kuukauden aikana talossa on vieraillut
ainakin kolme suomalaisporukkaa. "Onpa hieno talo", on yksi raapustanut
mielikuvituksellisesti kirjaan. Itse en voisi kuvitella asuvani
talossa. Seinien kokoiset ikkunat eivät anna turvaa ja korkeuksista
avautuva näköala on upeudessaan pelottava. Mietin, kärsinkö
korkeuskammosta vai pelkäänkö vaan vettä. Mutta silti rakastan tätä
taloa kuten koko kaupunkiakin omalla omituisella tavallani, kirjoitan.
Ja se on niin totta!
Valparaíso on vienyt sydämeni. Missään
muualla maailmassa värit eivät hehku samalla tavalla kuin kukkuloita
koristavien talojen julkisivuissa. Eivätkä pelkästään talot ole
taidetta. Kierrellessäni kapeita kujia olen ihastellut muureihin
maalattuja taideteoksia ja kantaaottavia iskulauseita. Suosikkini,
ytimekäs Girls never call, on maalattu osuvasti puhelinkeskuksen
seinään.
Kuljen lauseen ohi useita kertoja päivässä ja aina
se saa minut mietteliääksi. Millainen on ollut lauseen seinään
maalannut nuori mies, millaista hänen elämänsä nyt on? Onko vuosien
kuluessa sittenkin joku tyttö tai nainen soittanut? Kaupungissa tuntuu
olevan paljon ahdistuneita nuoria, sillä toisaalla sarjakuvahahmo
seinässä sanoo: "Pidän kaikista, mutta olen hyvin ruma." Alhaalla
portaiden vieressä on taas kuva päätään roikottavasta miehestä. "Tänä
kylmänä talvena olemme kaikki kääntyneet toisiamme vastaan". Ehkä
Chilekin on murheellisten laulujen maa.
Tunnen suurta
sympatiaa jokaista muuriin mielipiteensä kaivertanutta kohtaan. Vaikka
olen omat teinivuoteni ohittanut jo hyvän matkaa, pystyn edelleen
samastumaan kirvelevään rakkauden kaipuuseen ja itsensä etsimiseen.
Muistelen ensimmäistä iltaani Valparaísossa, kuinka olin eksynyt
diskoon, joka oli täynnä rakkautta ja seksiä etsiviä nuoria. Sohvat ja
tuolit olivat täyttyneet sylikkäin istuneista, suutelevista pareista.
Pimeä tanssilattia oli kuin meri, jolla toisiinsa ripustautuneet
huojuivat hempeiden hitaiden tahdissa. Ne, jotka olivat vielä paritta,
yrittivät onneaan viimeisille minuuteille. Lähde merimiehen matkaan,
pyysi nuorukainen sopertaen. Oli Halloween-yö.
Kommentit