Lontoo, Englanti
Istun kahvilassa Leicester
Squarella. Kaupunki vilisee silmieni alla, ihmiset neovalojen
loisteessa ja autojen valokiiloissa. Lontoolaisia ei kylmä vaivaa. Moni
on pukeutunut shortseihin ja t-paitaan. Iso sateenvarjo suojaa sen alla
sipsuttelevia minihameisia tyttöjä. Yksi tytöistä huomaa minut. Hänen
sormensa nousee osoittamaan minua. Ennen kuin ehdin kääntää selkäni,
näen tyttöjen nauruun vääntyneet naamat.
Lontoo on yhtä tylsä kuin muistinkin. Aamupäivälla ajoin metrolla
Bayswateriin, josta jatkoin matkaa jalan Notting Hilliin. Notting Hill
näytti samanlaiselta ruskeantylsältä lähiöltä kuin kaikki muutkin
näkemäni.
Prince´s Squarella tarkastin halpahotellit: ne,
joihin olin alunperin aikonut majoittautua. Huokaisin helpotuksesta.
Netistä löytämäni Travelodgen tarjouskampanjan takia saan nyt asua
modernissa huoneessa kylmän ja ränsistyneet pikkuluukkun sijaan. King´s
Crosskaan ei ole niin kamalaa aluetta kuin maine antaa ymmärtää. Aseman
läheisyydessä on katevästi monia yömyöhään auki olevia ruokapaikkoja ja
minimarketteja. Brigantian mainostamia poika- tai muitakaan huoria en
ole nähnyt.
Iltapäiväinen kävelymatka jatkui Kensington
Parkiin. Puisto oli kuin pelto, jonne oli ripoteltu sinne tänne muutama
puu. Kuljin pidemmälle aina Thamesin rantaan. Muiden turistien tavoin
otin kuvia parlamenttitalosta ja maailmanpyörästä. Sillalla kuvattiin
japanilaista musiikkivideota. Trafalgar Squarilla poikkesin hetken
mielijohteesta National Galleryyn. Totesin ilmaiset museot Lontoon
parhaimmaksi puoleksi. Mikä ilo olikaan piipahtaa museoon ja ihailla
hetki Monet´n tauluja. Ei ollut mitään pakottavaa tarvetta ahmia museon
koko anti kuten kalliin lipun ostettaessa usein käy.
Kahvilassa istuessani mietin taas sitä, miten Intia on kaikkialla läsnä
Lontoossa. Kadulla polkee riksa autojen välissä, metron edessä seisoo
mies pidellen kylttiä, joka ohjaa kulkijoita intialaiseen ravintolaan.
Aseman takana on kadullinen intialaisia ravintoloita.
Vasta
kun eteeni istuutuu intialaissyntyinen nuori pari, tajuan ikävöiväni
Intiaa. Ja Salilia. Tunne tulee yllätyksenä, koska en ole enää
ajatellut, saati kaivannut, Salilia pitkään aikaan. Salil ei ole
vastannut viimeiseen meilinkään. Eikä siihen tekstiviestiin, jonka
lähetin innostuksissani Helsingin MM-marathonia katsellessani. Halusin
Salilin niin näkevän kotikaupunkini.
Pelästyikö Salil, kun
kerroin suunnittelevani uutta matkaa, joka toisi minut ehkä uudestaan
Intiaan? Sen jälkeen en ole kuullut Salilista. Ehkä näin on parempi.
Mikä kuuluu menneisyyteen kuuluu menneisyyteen.
keskiviikko, 28. syyskuu 2005
Kommentit