Lontoo, Englanti



Istun kahvilassa Leicester Squarella. Kaupunki vilisee silmieni alla, ihmiset neovalojen loisteessa ja autojen valokiiloissa. Lontoolaisia ei kylmä vaivaa. Moni on pukeutunut shortseihin ja t-paitaan. Iso sateenvarjo suojaa sen alla sipsuttelevia minihameisia tyttöjä. Yksi tytöistä huomaa minut. Hänen sormensa nousee osoittamaan minua. Ennen kuin ehdin kääntää selkäni, näen tyttöjen nauruun vääntyneet naamat.




Lontoo on yhtä tylsä kuin muistinkin. Aamupäivälla ajoin metrolla Bayswateriin, josta jatkoin matkaa jalan Notting Hilliin. Notting Hill näytti samanlaiselta ruskeantylsältä lähiöltä kuin kaikki muutkin näkemäni.

Prince´s Squarella tarkastin halpahotellit: ne, joihin olin alunperin aikonut majoittautua. Huokaisin helpotuksesta. Netistä löytämäni Travelodgen tarjouskampanjan takia saan nyt asua modernissa huoneessa kylmän ja ränsistyneet pikkuluukkun sijaan. King´s Crosskaan ei ole niin kamalaa aluetta kuin maine antaa ymmärtää. Aseman läheisyydessä on katevästi monia yömyöhään auki olevia ruokapaikkoja ja minimarketteja. Brigantian mainostamia poika- tai muitakaan huoria en ole nähnyt.

Iltapäiväinen kävelymatka jatkui Kensington Parkiin. Puisto oli kuin pelto, jonne oli ripoteltu sinne tänne muutama puu. Kuljin pidemmälle aina Thamesin rantaan. Muiden turistien tavoin otin kuvia parlamenttitalosta ja maailmanpyörästä. Sillalla kuvattiin japanilaista musiikkivideota. Trafalgar Squarilla poikkesin hetken mielijohteesta National Galleryyn. Totesin ilmaiset museot Lontoon parhaimmaksi puoleksi. Mikä ilo olikaan piipahtaa museoon ja ihailla hetki Monet´n tauluja. Ei ollut mitään pakottavaa tarvetta ahmia museon koko anti kuten kalliin lipun ostettaessa usein käy.




Kahvilassa istuessani mietin taas sitä, miten Intia on kaikkialla läsnä Lontoossa. Kadulla polkee riksa autojen välissä, metron edessä seisoo mies pidellen kylttiä, joka ohjaa kulkijoita intialaiseen ravintolaan. Aseman takana on kadullinen intialaisia ravintoloita.

Vasta kun eteeni istuutuu intialaissyntyinen nuori pari, tajuan ikävöiväni Intiaa. Ja Salilia. Tunne tulee yllätyksenä, koska en ole enää ajatellut, saati kaivannut, Salilia pitkään aikaan. Salil ei ole vastannut viimeiseen meilinkään. Eikä siihen tekstiviestiin, jonka lähetin innostuksissani Helsingin MM-marathonia katsellessani. Halusin Salilin niin näkevän kotikaupunkini.

Pelästyikö Salil, kun kerroin suunnittelevani uutta matkaa, joka toisi minut ehkä uudestaan Intiaan? Sen jälkeen en ole kuullut Salilista. Ehkä näin on parempi. Mikä kuuluu menneisyyteen kuuluu menneisyyteen.