Mendoza, Argentiina



Olen liikkeellä. Bussi etenee tasaisen varmasti pitkin Argentiinan sydänmaita. Pyyhin ikkunalasin pinnalle tiivistyvää kosteutta. Ikkunasta näkyy vain pimeyttä ja taivaalla tuikkivat tähdet ja kuun puolikas. Lasken uuteen kuuhun olevan vielä viikko aikaa. Välillä pimeydestä ilmestyy valaistu tietullipiste tai huoltoasema, muita merkkejä elämästä ei ole.

Olen taas oma itseni. Nyt tien päällä ymmärrän, mikä virhe oli jäädä Buenos Airesiin. Vasta kun sade valui kaupunkiin, tajusin pakata kamppeeni ja lähteä.

Muut matkaajat ovat jo laskeneet tuolinsa makuuasentoon, kerineet viltin ympärilleen ja vaipuneet uneen. Valot sammutettiin nopeasti illallisen ja elokuvan jälkeen. Edes istuinten päällä olevat lukulamput eivät enää toimi. Katson auton takaosasta, kuinka bussi keinahtelee kevyesti puolelta toiselle. Nukahdan tuuditukseen.

Matka päättyy onnettomuuteen. Juuri ennen kaupunkiin saapumista bussi horjahtaa rajusti ja jymähtää tien laitaan. Arvelen renkaan pamahtaneen tyhjäksi, mutta vasta brasilialaisen tytön tulkatessa tajuan tilanteen vakavuuden: bussi on joutunut ketjukolariin. Ulkona näen nuoren naisen nojaavan auton koriin ja itkevän. Paikalle juoksujalkaa tullut mies ottaa hänet syliinsä. Pahiten ruttuun menneestä autosta talutetaan ilmeetön nainen niskatuessa suoraan ambulanssiin.

Mtöhemmin kaupungissa istun viileässä aamussa aamiaisella. Mendoza sykkii ympärilläni levollisesti. Katselen puiden reunustamia katuja pitkin rämisteleviä busseja ja autonrämiä. Sisällä peilein vuoratun baarin hämärässä istuu joukko pappoja. Olo on kuin Itä-Euroopassa vanhaan hyvään aikaan.

Mikä parasta, tiedän jo nyt olevani oikeassa paikassa - täällä saisin miestä.