Valparaíso, Chile
----------------------------




Joskus tarinoille on tarjolla onnellinen loppu.

Kävelen ruokakassit kädessä kohti kukkuloille vieviä portaita. Näen jo kaukaa tarjoilijan seisovan ravintolansa ovella. Kun hän huomaa minut, suuni leviää hymyyn, tahtomattani. Luís virnistää ja hymyilee leveästi. Irrotan katseeni hymystä vasta kun pääni ei enää taivu taaemmaksi.

Hymy on kuin sovinto, joka pyyhkii kaiken ikävän, olleen, pois. Se olisi voinut olla piste tuttavuutemme päätteeksi.



Syön tuttua kasvisvoileipää tutulla sohvalla, tutussa ravintolassa. Voileivän jälkeen siirryn alakertaan – tuttuun tapaan. Odotan tilaisuutta, ihmisiä on liikaa, Luís on kiireinen. Mitä tapahtui viime kerralla, saan lopulta kysyttyä. Luísin katse siirtyy takaseinään. Oli paljon töitä. Ja tänäänkin joudun olemaan myöhään töissä.

Luulin olevani valmistautunut vastaukseen, mutta silti yllätyn. Pettymyksen täytyy näkyä kasvoiltani, koska Luís kääntää katseensa nopeasti pois. Sanon Ciao, enempään en pystyn ja kävelen pois.

Kadulla näen kolmen koiran raatelevan kissan kuoliaaksi. Käännyn kioskin kohdalta portaille ja näen miehen naivan portailla makaavaa naista.

Elämäni saattaa kompastua, muttei kaatua, yhteen tarjoilijaan, ymmärrän.