Valparaíso, Chile
---------------------------





Terve, sanoo mies selkeällä suomen kielellä. Katson tyrmistyneenä vieressäni seisovaa kaljupäätä. Mies kiirehtii jatkamaan, että oli arvannut pinssistäni minun olevan suomalainen. Naurahdan. Käteni hakeutuu refleksinomaisesti takkini rinnukselle peittämään Suomi-Tshetshenia pinssiä. Olin täysin unohtanut sen olemassaolon, selitän.



Maanantai-iltana Valparaíso on kuin kuollut kaupunki. Ravintola toisensa jälkeen on sulkenut ovensa. Joudun kävelemään aina Ecuador-kadun päässä olevalle aukiolle, missä tiedän tutun keskikaljakuppilan tarjoilevan myös voileipiä.

Tarjoilijan ohjatessa minut ainoaan vapaana olevaan pöytään tunnen katseiden liimautuvan minuun. Ulkomaalaisia, rekisteröin. Istuuduin alas, tuijotan miehiä takaisin. Lähinnä oleva mies tuijottaa rintamustani. Heitän vihaisen katseen miehelle. Mies on pukeutunut punaharmaaseen pooloon. Vähän kuin Jussi-paita, käy mielessäni. Ohitan harha-ajatuksen nopeasti ja tuomitsen miehet englantilaisiksi.

Ja silloin joku vieressäni sanoo ”Terve!”.



Mies kyselee, mitä teen Chilessä ja kertoo saapuneensa muiden kanssa työkeikalle satamaan. Pesti jatkuisi muutaman kuukauden, joillain pidempäänkin. Hyvää matkan jatkoa, mies lopettaa yllättäen ja jättää minut hymyilemään hölmistyneenä.

Kuin ihmettä katselen suomalaisia. Valparaíso on viimeinen paikka maailmassa, jossa kuvittelin törmääväni suomalaisiin työntekijöihin. Kaljupää on siirtynyt seinän vierustalle chileläisten pöytään. Finlandia, huikataan miehelle toisaalta.

Voileivän syötyäni istun vielä hetken pöydässäni. Odotan. Hymyilen edessäni kohoaville selille ja kasvoille, jotka ovat kääntyneet toisaalle. Noustessani naapuripöydän chileläiset alkavat protestoida. Bailando, miehet vaativat tuoppeja nostellen. Vaihdan muutaman kömpelön sanan samalla vilkuillen suomalaisia. Pöytänsä ympärillä istuvat suomalaiset ovat kuin linnake huoneessa; muuri, joka sulkee tunkeilijat ulkopuolelleen. Vielä ovella vilkaisen viimeisen kerran.

Kävelen kohti kukkulaa mietteissäni. Kuulen kitaransoiton ja seuraan sitä tyhjään baariin. On kylmä, olen väsynyt ja tunnen vaipuvani melankoliaan. Kitaraa näppäilevä partasuu laulaa balladeja lumoavalla äänellä. Sinuun voisin rakastua, ajattelen apeana. Suomalaisten kohtaaminen on laukaissut minussa masennuksen. Olisin voinut puhua omalla kielelläni, tulla ymmärretyksi, olla kuin kotona edes hetken, unohtaa menneiden päivien pettymykset. Mutta minut hylättiin. Mietin happamana, olisivatko Suomessa kohdanneet chileläiset jättäneet maanmiehensä istumaan yksin omaan pöytäänsä.