Valparaíso, Chile
---------------------------
Terve, sanoo mies selkeällä suomen kielellä. Katson tyrmistyneenä vieressäni
seisovaa kaljupäätä. Mies kiirehtii jatkamaan, että oli arvannut pinssistäni
minun olevan suomalainen. Naurahdan. Käteni hakeutuu refleksinomaisesti takkini
rinnukselle peittämään Suomi-Tshetshenia pinssiä. Olin täysin unohtanut sen
olemassaolon, selitän.
Maanantai-iltana Valparaíso on kuin kuollut kaupunki. Ravintola toisensa
jälkeen on sulkenut ovensa. Joudun kävelemään aina Ecuador-kadun päässä
olevalle aukiolle, missä tiedän tutun keskikaljakuppilan tarjoilevan myös
voileipiä.
Tarjoilijan ohjatessa minut ainoaan vapaana olevaan pöytään tunnen katseiden
liimautuvan minuun. Ulkomaalaisia, rekisteröin. Istuuduin alas, tuijotan miehiä
takaisin. Lähinnä oleva mies tuijottaa rintamustani. Heitän vihaisen katseen
miehelle. Mies on pukeutunut punaharmaaseen pooloon. Vähän kuin Jussi-paita,
käy mielessäni. Ohitan harha-ajatuksen nopeasti ja tuomitsen miehet
englantilaisiksi.
Ja silloin joku vieressäni sanoo ”Terve!”.
Mies kyselee, mitä teen Chilessä ja kertoo saapuneensa muiden kanssa
työkeikalle satamaan. Pesti jatkuisi muutaman kuukauden, joillain pidempäänkin.
Hyvää matkan jatkoa, mies lopettaa yllättäen ja jättää minut hymyilemään
hölmistyneenä.
Kuin ihmettä katselen suomalaisia. Valparaíso on viimeinen paikka maailmassa,
jossa kuvittelin törmääväni suomalaisiin työntekijöihin. Kaljupää on siirtynyt
seinän vierustalle chileläisten pöytään. Finlandia, huikataan miehelle
toisaalta.
Voileivän syötyäni istun vielä hetken pöydässäni. Odotan. Hymyilen edessäni
kohoaville selille ja kasvoille, jotka ovat kääntyneet toisaalle. Noustessani
naapuripöydän chileläiset alkavat protestoida. Bailando, miehet vaativat
tuoppeja nostellen. Vaihdan muutaman kömpelön sanan samalla vilkuillen
suomalaisia. Pöytänsä ympärillä istuvat suomalaiset ovat kuin linnake
huoneessa; muuri, joka sulkee tunkeilijat ulkopuolelleen. Vielä ovella
vilkaisen viimeisen kerran.
Kävelen kohti kukkulaa mietteissäni. Kuulen kitaransoiton ja seuraan sitä tyhjään
baariin. On kylmä, olen väsynyt ja tunnen vaipuvani melankoliaan. Kitaraa
näppäilevä partasuu laulaa balladeja lumoavalla äänellä. Sinuun voisin rakastua,
ajattelen apeana. Suomalaisten kohtaaminen on laukaissut minussa masennuksen. Olisin
voinut puhua omalla kielelläni, tulla ymmärretyksi, olla kuin kotona edes
hetken, unohtaa menneiden päivien pettymykset. Mutta minut hylättiin. Mietin
happamana, olisivatko Suomessa kohdanneet chileläiset jättäneet maanmiehensä istumaan
yksin omaan pöytäänsä.
Kommentit