Buenos Aires, Argentiina




On öitä, jolloin en saa nukuttua. Ja aamuja, kun ensimmäinen ajatus herättyäni on päästä pois. Elämäni on typistynyt muutaman korttelin sisään. Käyn lounaalla, nettikeskuksessa ja lähikaupassa. Öisin uskaltaudun pidemmälle, vaellan levottomana pitkin katuja odottaen edes jotain tapahtuvaksi.
 
Kaikki alkoi maanantaista ja festareiden viimeisestä päivästä. Kävelen pitkin ramppia läpi tarkastusten. Matka ei lopu koskaan: nauru raikuu korvissani, huudot syöpyvät mieleeni. Olikse homo vai mikä? Edellisellä kerralla minut oli ohjattu suoraan naisten jonoon, ei tällä kertaa. Yhdessä viikossa olin muuttunut naisesta joksikin muuksi.

Vika on ehkä vaatteissani, ehkä tässä kuumuudessa, mietin. Buenos Airesin kaltaisessa kaupungissa boheemi tyyli ei toimi. Kaupunkilaiset ovat kuin yhdestä muotista veistettyjä, uniformuihin puettuja. Tai kuten Päivi sen sanoi: argentiinalaisille tärkeintä on olla erottumatta, tulla mahdollisimman normaaliksi niin ajatuksiltaan kuin olemukseltaan.

Menen Zaraan, kahmin kasan vaatteita ja päätän tulla samanlaiseksi kuin muutkin. Sovitusjonossa myyjä laskee vaatteeni tarkasti yksi kerrallaan. Sitten hän osoittaa kassiani. Yritän selvittää tilannetta espanjaksi, en ymmärrä. ”Mitä minun pitää tehdä?” huudan hermoni menettäen. Miksi vain minut jonossa tarkastetaan? Sovituskopissa tilanne ei parane: peilistä tuijottaa transu oli päällä mikä vaate hyvänsä. Mitään ei ole tehtävissä, tajuan. Ihmiset tuijottavat, nauravat, huutavat perääni jatkossakin. Edes kerjäläiset eivät jätä rauhaan. Huora, huusi yksikin lian peittämä naama.

Suomessa en koskaan mieti, kuka olen tai miksi. Olen asettunut elämään, valinnut tieni eikä ympäristökään näytä protestoivan valintaani vastaan. Täällä en pääse karkuun ahdistavia kysymyksiä. Mitä järkeä on elää näin, asettaa itsensä vapaaehtoisesti ihmisten pilkan, torjunnan ja paheksunnan kohteeksi? Mitä iloa on olla oma itsensä, jos se johtaa ahdistukseen, epäonneen ja mielipahaan? Mitä järkeä on kahden sukupuolen maailmassa olla kolmatta?

La vida triste, surullinen elämä, kuten lähikauppani hyllyjentäyttäjä minusta sanoi. Mitä se tietää elämästäni, ajattelin silloin kiukkuisena. Ei elämäni ole surullista, päinvastoin. Minulla on enemmän vapautta, aikaa, seksiä ja rahaa kuin monella muulla.

Hetkittäin pääsen ahdingon yläpuolelle. Näen, että vika ei ehkä ole minussa, vaan tässä maassa, kulttuurissa ja näissä ihmisissä. Intiassa minun annettiin olla rauhassa, olin yksi monista monenlaisista monikulttuurisessa sulatusuunissa. Suomessa olen kummajainen, ihmiset pitävät etäisyyttä mutta antavat olla. Toisinaan baarissa joku tosin saattaa tulla tunnustamaan ihailevansa rohkeuttani olla oma itseni. Täällä en edes uskalla yrittää sisään baareihin.

Synkimpinä hetkinä siirrän itsevihani paikallisiin transuihin. Kaikkialla minne latinalaisen Amerikan transmitkäliet ovat levittäytyneet, transihmiin kohdistuu erityistä paheksuntaa. Vulgaarit, kaupungilla puolialastomina miehiä vokottelevat silikonishemalet ovat pilanneet kaikkien transihmisten maineen niin täällä kuin Espanjassa ja Ranskassakin. Halveksunta sumentaa mieleni, tekee minut sokeaksi sille tosiasialle, että minä en eroa millään tavalla halveksuntani kohteista. Niin kuin hekin, minäkin olen löytänyt kätevimmän keinon saada seksiä ja paljon, elää yhtä suurta seksuaalifantasiaa päivästä toiseen.